Hullujen tiedemiesten seassa oli monia sarjakuvahahmoja, jotka ainakin itse määrittelivät itsensä "pahoiksi". Kuitenkin näiden lisäksi on useita nettisarjakuvia, joissa päähenkilö on sankarin sijasta pahis. Useimmiten kyseessä on tällöin parodia tai postmoderni genren vääntely, mutta muutamat sarjakuvat tutkivat perinteisten pahojen heppujen roolia vakavamminkin.

Brad Guigarin Evil Inc. käsittelee superroistojen yritystä, joka tarjoaa superroistopalveluja ammattimaisesti. Yrityksen motto on "Koska laillisesti voi aiheuttaa enemmän pahaa". Evil Inc.on toisinaan hauska, mutta koska se toistaa itseään huomattavan paljon ja turvautuu turhan usein liian pliisuihin sanomalehtistrippivitseihin, ei se ole enää päivittäisellä lukulistallani. Silti Evil Inc. on tämän genren grand old man, ja varhaiset tarinakaaret, kuten kliseisten roistojen vieroitushoito ovat vieläkin hauskoja.

Samanlaisesta lähtökohdasta, joskin postmodernimmin, alkaa Kristen Cellan Antagonist, jossa pahikset suorastaan kilpailevat sankarin päävastustajaksi pääsemisestä. Antagonist on tarinamuotoinen ja vielä melko alussa, joten siitä ei vielä pysty sanomaan kovin paljon. Se vaikutti kuitenkin ehkä aluksi lupaavammalta kuin miltä jatko näyttää. Parin kuukauden jälkeen voi ehkä arvioida paremmin.

Sitävastoin Kate Ashwinin Darken ottaa lähtökohtansa tosissaan: Darken on monella tapaa perinteinen fantasiasarjakuva, jossa vain seurataan ryhmää, jonka tavoitteena on valloittaa/tuhota maailma sen pelastamisen sijasta. Darken ei ole mikään ensiluokkainen sarjakuva, mutta lähdetään hyvistä puolista: pahisten ryhmätyöskentely on aika hyvin kuvattu. Heillä on syynsä toimia yhdessä, vaikka he eivät välttämättä toimikaan täysin samojen päämäärien vuoksi. Tarina alkaa puhtaana Dungeons & Dragons - fanfictionina, mutta maailma siirtyy ajan myötä originaalimmaksi. Valitettavasti Ashwinin piirrosjälki on aika huonon näköistä. Aina viime aikoihin asti tätä on pahentanut hänen tapansa piirtää vain lyijykynällä ja skannata sivut tussaamatta niitä. TÄMÄ ON AINA VIRHE. Se ei ole kenellekään sopiva "tyyli": se näyttää vain kehnolta ja amatöörimäiseltä. Opetelkaa ihmiset tussaamaan! Nykyisin Ashwin tussaakin, muttei kovin hyvin, ja hänellä on edelleen tapana piirtää kaikki ihmiset samannäköisiksi. Erityisesti nenät. Katsokaa jos ette usko: jokaisella Darkenin hahmolla on aivan samannäköinen nenä.

Toinen fantasiasarjakuva, Tarol Huntin Goblins, ei ehkä ihan kuulu tähän kategoriaan, mutta menköön. Goblinsin päähenkilöt ovat peikkolaisia (Mikä on "goblin" suomeksi?), jotka aluksi tulevat seikkailijoiden teurastamiksi, mutta tästä kokemuksesta selviydyttyään päättävät alkaa seikkailijoiksi itsekin. Goblins on aluksi puhdasta D&D-parodiaa, mutta muuttuu sitten draamallisemmaksi ja vakavahenkisemmäksi. Usein aivan liiankin kanssa. Varsinkin taistelukohtaukset ovat niin täynnä draamaa ja paatosta että oikein heikottaa. Juoni etenee hitaasti, osaksi edellä mainittujen useiden sivujen mittaisten taistelukohtausten vuoksi, mutta tuntuisi olevan menossa jotain kohti. Hitaasti. Tämän kanssa suosittelisin melkeinpä odottamaan, kunnes koko sarjakuva on valmis, ja lukemaan sen sitten yhdellä kertaa, ohittaen paatoksellisimmat kohdat.

Viimeiseksi täytyy lisätä nettisarjisklassikko, Paul Notleyn Bob the Angry Flower. Uusi BtAF tulee kerran viikossa, eikä niissä ole lähes lainkaan jatkuvuutta, vaan jokainen on täysin irrallinen. Lisäksi Bob the Angry Flower on tunnettu jatkuvasta in medias res-tyylistä: lähes jokainen sarjakuva tulee kesken kaiken mukaan selittämättä juurikaan, miksi sankarimme (?) on päätynyt Ur-Quanien metsästämäksi tai mitä ikinä tällä viikolla tapahtuukaan.Yksi asia pysyy kuitenkin vakiona: Bob itse on vihainen ja selkeästi pahis. Vaikka Bobia voisi kutsua hulluksi tiedemieheksi, ottaen huomioon, kuinka paljon hän rakentaa robotteja, harrastaa hän myös mm. terrorismia ja kansanmurhia, joten hän sopii enemmän yleiseen "pahis"-kategoriaan. Ja kaiken hän tekee innostuneen höntillä tavalla. Bob the Angry Flowerin kultakausi on ehkä vuoden 2001 tienoilla, mutta kyllä se edelleenkin naurattaa joka perjantai.

Näiden lisäksi on muitakin pahisaiheisia sarjakuvia, mutta niitä en juurikaan seuraa, joten jätän ne huomiotta. Ensi kerralla aiheena on HENKILÖ&HENKILÖ.

Internetissä ilmestyy huomattavan paljon sarjakuvia. En ole vielä niistä kuitenkaan kirjoittanut, sillä minun oli varsin vaikea päättää, mistä aloittaa: kun lukee n. 50 sarjakuvaa, on hyvä lähtöpiste vaikea hahmottaa.

Ratkaisuksi päätin jakaa nettisarjakuvia erilaisiin kategorioihin. Nämä luokat eivät ole ehkä ihan loppuun asti mietittyjä, mutta antavat ainakin jonkin rakenteen kirjoituksiani varten. Moni sarjakuva sopisi useampaankin kategoriaan, mutta laitoin kunkin melko mielivaltaisesti sinne, mihin se ensimmäiseksi mielessäni assosioitui. Yritän käsitellä neljästä viiteen sarjakuvaa joka kategoriassa.

Perusideana on myös, että luen itse säännöllisesti sarjakuvia, joita tässä puffaan: näinollen arvosteluntynkäni ovat oletettavasti melko positiivisia. Kuitenkin mikäli mieleeni tulee myös ehdottomasti teemaan kuuluva sarjakuva, joka ei kuulu seuraamiini sarjakuviin, lisään senkin listaan ja oletettavasti selitän, miksi kyseinen sarja ei ole jaksanut pitää minua koukussaan.

Aloitetaan heti ensimmäisellä miniarviorykelmällä. Lähdetään liikkeelle parhaalla teemalla:
HULLU TIEDE!

Yllättävän moni nettisarjis pyörii hullun tieteen ympärillä. Henkilökohtainen suosikkini näistä on Andy Weirin luoma Casey & Andy. Sarjakuvan alkuperäinen iskulause oli: "Casey & Andy: hullu tiedemies- kämppäkaverit, jotka ajoittain kuolevat!" Tämän eetoksen mukaisesti Casey ja Andy kuolevatkin heti ensimmäisessä stripissä. Tämä ei jää viimeiseksi kerraksi. Päähenkilöiden toistuvia kuolemia ei varsinaisesti selitetä mitenkään, vaan se tuntuu olevan äärimmäisyyksiin viety versio "paluu status quoon joka kerta"-sarjakuvasta, ehkä jopa jonkinlainen parodia tällaisesta. C & A ovat molemmat hulluja tiedemiehiä, jotka toimivat pitkälti vanhojen agenttileffojen pahisten viitoittamalla tiellä - erityisesti Casey pyrkii valloittamaan maailman "Tohtori X"-salanimen takaa, mutta epäonnistuu tässä oman epäpätevyytensä vuoksi toistuvasti. Mainitsinko muuten, että Casey & Andy on yksi hauskimmista sarjakuvista, mitä on koskaan tehty? Vaikka valitettavasti C & A on jo loppunut (tai oikeammin JÄTETTY KESKEN, grr!), on se silti parhaita nettisarjakuvia. Erityisesti Andy on riemukas hahmo: hän jaarittelee loistavalla tavalla.

Hullu tiede-sarjakuvien grand old lady on Shaenon Garrityn Narbonic. Myös tämä sarjakuva on loppunut, mutta Narbonic olikin alusta alkaen suunniteltu loppumaan, ja niinpä Garrity on luonut jotain harvinaista: kuusivuotinen sarjakuva, joka jo alusta alkaen tiputtelee vihjeitä asioista, jotka tapahtuvat vasta satojen strippien kuluttua. Narbonic on päivittäinen gag-sarjakuva, mutta silti siinä on juoni, jonka sisällä on lukuisia pienoisjuonia. Tämä ei ole helppo saavutus. Tällä hetkellä Narbonic tulee päivittäin "Director's Cut"-uusintoina, joihin Garrity on lisännyt omia kommenttejaan strippien alle. Narbonic on erinomainen sarjakuva, joka on säännöllisen hauska mutta silti onnistuu vakuuttamaan tarinallakin. Tarinan päähenkilö on Helen B. Narbon, hullu tiedemies, joka palkkaa tietokonenörtti Dave Davenportin apulaisekseen. Narbon on suhteellisen sähläri hulluksi tiedemieheksi, mutta hänellä on suuria suunnitelmia. Kuten Casey & Andy, myös Narbonic usein tekee pilaa ja kunniaa vanhojen elokuvien kliseisille tiedemiespahiksille. Garrity ei kuitenkaan tyydy tekemään pelkkää parodiaa, vaan hän on luonut Narbonicista niin korkean tason sarjakuvan, että kaikkia sen jälkeen tulevia hullu tiede-sarjakuvia verrataan väistämättä siihen.

Kaja ja Phil Foglion Girl Genius! ilmestyi alunperin lehtinä, mutta siirtyi nettisarjakuvaksi myöhemmin. Sen huomaa sarjakuvan rakenteesta, Girl Geniuksessa on esim. kaksoissivuja, jotka eivät ole täysin kotonaan netissä. Girl Genius on steampunk-genreen kuuluva tarina erilaisesta viktoriaanisesta Euroopasta. GG:n maailmassa osalla ihmisistä on "kipinä", joka tekee heistä kykeneviä luomaan uskomattomia mekaanisia laitteita. Kipinät ovat luoneet höyrykoneilla toimivia robotteja, kuolemansäteitä ja keinotekoisia ihmisiä. He ovat myös lähes tuhonneet Euroopan kokeittensa seurauksena. GG:n Eurooppa onkin vaarallinen paikka, täynnä ihmeitä ja kuolettavia jäänteitä muutamien vuosien takaisesta sodasta. Girl Geniuksen tarina avautuu hitaasti ja vaatii lukemaan arkistoja uudemmankin kerran uuden flashbackin tuodessa uutta valoa vanhoihin tapahtumiin. Tämänkään vuoksi netti ei ole paras julkaisukanava tälle sarjakuvalle, vaan GG:tä olisi helpompi selata painettuna versiona - jota toki saa ostaa GG:n nettisivuilta. Ehkä GG on tarkoituksellisesti hieman vaikealukuinen, jotta ihmiset ostaisivat ennemminkin albumin? Ovelaa markkinointia, kenties! Steampunkin ja hullun tieteen ystävänä olen Girl Geniuksenkin fani.

Siirrytään ajassa toiseen suuntaan! Jon Kilgannonin ja Mark Sachsin Miracle of Science on scifisarjakuvaa parhaimmillaan. Tarinan päähenkilö Benjamin Prester on töissä Vorstellen Polizeille - organisaatiolle, jonka tehtävänä on ottaa kiinni hulluja tiedemiehiä. Girl Geniuksessa joillain ihmisillä on "kipinä", Miracle of Sciencessä sitä vastaa "tieteeseen liittyvä memeettinen häiriötila". Presterin avuksi tulee pirteä marsilainen post-ihminen Caprice Quevillion. Miracle of Science seuraa heidän seikkailujaan yli 400 sivun verran - myös MoS on saavuttanut päätöksensä. Tarinan kirjoittaja Kilgannon on luonut uskottavan tulevaisuuden ja hän kirjoittaa kovaa scifiä: Miracle of Sciencessä lähes kaikki perustuu oikeaan tieteeseen ja Kilgannonin ja Sachsin alaviitteet ovat usein yhtä mielenkiintoisia kuin itse sarjakuva. Tarinan alussa Sachsin piirrosjälki ei ole kehuttavaa, mutta se paranee tarpeeksi hyväksi melko nopeasti. Parivaljakko on lupaillut uutta sarjakuvaa jo jonkin aikaa, enkä malta oikein odottaa!

Ensi kerralla melko samoilla linjoilla liikutaan, kun aiheena on PAHIKSET!

Olipa taas hauskaa Helsingin sarjakuvafestivaaleilla viime viikonloppuna 15.-16.9.  Gloriassa. Ulkomaisista vieraista minua kiinnosti oikeastaan vain Christophe Blain (Maalari ja Merirosvo) ja Keitaro Arima; jälkimmäisen tuotantoon en ole tutustunut, mutta oli hauska kuulla Japanin sarjakuvamaailmasta. Valitettavastiv Blainin haastattelusta ei kuulunut paljoakaan, sillä hän mutisi huonoa englantia ja Gloriassa on  kehno äänentoisto. Ariman haastattelun jälkeen taas yleisö ei saanut esittää kysymyksiä, mistä miinus.

Parhaat lavatapahtumat olivatkin kotimaisin voimin tuotettuja. Pertti Jarlan (Fingerpori) haastattelu oli hauska. Parhaan show'n palkinto täytyy jakaa kahtia: Toni Poni-lehden synnyn ja myöhempien vaiheiden kuvaus oli loistava. Toni Poni oli jonkun eksentrisen rahasäkin unelma suomalaisesta lehdestä, joka syrjäyttää Aku Ankan kotimaan markkinoilla. Valitettavasti itse lehti oli aivan järjetöntä kalkkunaa, josta Kvaak.fi:n foorumeilla onkin pieni näyte: muutama ruutu kolmannesta eli viimeisestä numerosta:
http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php/topic,8422.msg181537.html#msg181537
Mitäpä tuohon voisi enää lisätä?

Toinen loistava esitys oli "Sarjakuvan Kylli-täti"-kilpailu, jossa Petteri Tikkanen (Kanerva), Anne Muhonen (Ada), Jyrki Nissinen (Borgtron) ja Toni Tirri (Leppiz) piirsivät ja kertoivat tarinoita Kylli-tädin tapaan ja viidestä lapsesta koostuva raati arvosteli tuotokset! Etenkin voittaja Nissisen tarina Banaani-nimisestä kissasta oli hengästyttävän hauska ja toimiva.

Muutenkin oli hauskaa kierrellä ja katsella pienlehtiä. Rahaa paloi viikon vuokran verran, mutta kyllä sainkin hyviä sarjakuvia hankittua. Mitäs sitä tulikaan hankittua:

Uusi "Kramppeja & Nyrjähdyksiä 6" on hyvä, niinkuin K&A aina. Pauli Kallioon voi yleensä luottaa, mutta uusi "Ornette Birks Makkonen" on valitettavasti heikompi tapaus.

JP Ahosen "Villimpi Pohjola" on Kramppien tapainen ihmissuhde- ja tilannekomedia nuorista aikuisista. Toimii, vaikka henkilöhahmoja onkin liikaa. Ja Ahonen piirsi todella hauskan Punahilkka-aiheisen omistuspiirroksen! (Päätin pyytää kaikkien omistuspiirrosten aiheeksi Punahilkkaa, vaikka lopulta sainkin niitä vain kaksi: Ahosen ja Mawilin)

Jyrki Nissisen "Borgtron 6" on totaalisen kreisi, energinen ja nerokas. Tätä ei voi kuvailla, se täytyy kokea.

Festareiden paras löytö: "Vihaan nykyistä poikaystävääni 4-ever" on neljän nuoren tekemä esikoisomakustanne, joka rulaa niin täböllä. Okei, siinä on yksi aika huono juttu sisällä (onneksi vain yhden sivun), mutta erityisesti Maija Siikin yksisivuiset sarjakuvat ovat hauskinta, mitä olen lukenut pitkään aikaan, ja minä luen PALJON hauskoja juttuja. Ostin sarjiksen lähinnä loistavan nimen takia, mutten osannut arvata, minkä helmen löysin.

"Muësli" (sic) oli useamman tekijän hyvin ammattimaisen oloinen pienlehti. Tykkäsin."Sirkus Arkus" oli myös kokoelmaomakustanne, mutta Muësliä heikompaa tavaraa. Oli siellä hyviäkin juttuja, ei siinä mitään.

Berliiniläisen Mawilin "Wir können ja Freunde bleiben" kiinnosti ennen kaikkea piirrostyylin takia, mutta myös tarinat ovat oikein hyviä. Albumin päähenkilö muistelee vanhoja suhteitaan nuoruusvuosiltaan ja mikä niissä meni aina pieleen. Mawil piirsi myös söötin Punahilkan.

Taikapaja-niminen uusi kustantaja on alkanut kääntää nettisarjakuvia suomeksi ja painaa niitä albumeiksi. Festareilla myytiin ainakin Saturday Morning Breakfast Cerealin suomennosta (en muista suomenkielistä nimeä), mutta minä ostin Evan Dahmin Riisipojan (Rice Boy). En ole sitä vielä ehtinyt lukea, mutta vaikuttaa hyvältä. Senhän voitte tsekata englanninkielisenä netistä, jos kiinnostaa.

Muita hankintoja oli Gunnmin kolme viimeistä osaa, Pieni Vampyyri menee kouluun ja Modesty Blaise 3. Nyt on sarjakuvia vähäksi aikaa.

Enää 363 päivää sarjisfestareihin 2008!

Otaku-lehti on tehnyt kulttuuriteon ja aloittanut julkaisusarjan nimeltä Tobira. Tämän sarjan ideana on tarjota suomalaisille mangapiirtäjille mahdollisuus kertoa pitempiä tarinoita kuin mihin esim. Finnmanga-antologiat ovat antaneet mahdollisuuden. Tobiran ensimmäinen julkaisu on Henna Krankkalan Effloresco, jota ei valitettavasti ainakaan vielä myydä kaupoissa: siihen pääsee käsiksi vain tilaamalla sen Otakun verkkosivuilta. Sain Efflorescon tänään käsiini, ensilukeman jälkeiset mielikuvani alla.

Yllätyin siitä, että Effloresco oli painettu lehtikokoon eikä ns. tankouboniksi. Uskoisin, että pokkarikoko olisi itse asiassa tehnyt enemmän oikeutta piirrosjäljelle, sillä nyt sivut vaikuttavat liian suurilta. Tämä on varmasti osittain tottumiskysymys, mutta pienempi koko olisi karsinut viivoista horjuvuutta ja saanut layoutin vaikuttamaan tiiviimmältä. Tarina lähtee hyvin liikkeelle ja tiettyjä mysteereitä tulee välittömästi lukijan eteen. Myös taustatarina (kukkarutto) ja tapahtumapaikka (kukkakauppa) ovat mielenkiintoisia ja originaaleja. Piirrosjälki on hyvää ja rasterien käyttö toimivaa. Sivujen layoutit ovat pääasiassa oikein hyvin toimivia. Piirroksissa on ajoittain pientä haparointia, mutta ei mitään suurempaa.

Kuten sanoin, tarina alkaa hyvin ja Krankkala osaa kertoa myös kuvillaan. Valitettavasti puolenvälin jälkeen tarinan sujuva eteneminen katkeaa. Tekstin määrä lisääntyy valitettavan suureksi ja tärkeät kohdat ohitetaan yksittäisillä sivuilla tai jopa muutamilla ruuduilla. Mangan hienoimpia elementtejä on kuitenkin dekompressio - tärkeitä kohtauksia voi venyttää sivujen mittaiseksi, luoda kunnon alustus käännekohdalle ja maksimoida dramaattinen teho. Nyt Krankkala kiirehtii turhaan tarinansa loppuun.

Muita yksittäisiä valitusaiheita: tarinan vaihtaessa tapahtumapaikkaa tai -aikaa ei Krankkala tee tätä aina tarpeeksi selväksi kuvillaan. Siirtymäkuvien puutteen vuoksi muutaman kerran hämäännyin tapahtumapaikasta. Vaikka tällainen epäselvyys kestääkin vain puolen sekuntin ajan, irroittaa se silti lukijan tarinasta. Toinen valituksenaihe on puhekuplat. Krankkala käyttää tietokonetta tekstaukseen, missä ei ole mitään vikaa, mutta piirtää selvästi puhekuplat käsin, eikä kiinnitä tarpeeksi huomiota kuplien säännöllisyyteen. Etenkin huutokuplat näyttävät amatöörimäisiltä. Mikäli tekstaus olisi tehty käsin, eivät puhekuplat näyttäisi niin huonoilta, mutta tietokonetekstiin verrattuna ne vaikuttavat suorastaan horjuvilta.

Silti kaiken tämän parjauksen jälkeen en kadu ostostani hetkeäkään, sillä Krankkala hallitsee sen elementin, joka on tarinassa kuin tarinassa olennaisinta: henkilöiden kirjoittaminen. Efflorescon henkilöt tuntuvat eläviltä. Vaikka näin (suhteellisen) lyhyessä tarinassa ei henkilöiden sisälle pääse kovin syvälle, tuntuu heillä silti olevan useita persoonallisia piirteitä ja monimutkaisia motivaatioita toiminnalleen. Jokaisella henkilöllä on oma ääni. Tämä on ensiluokkaista. Juuri henkilökirjoittaminen on se kanto, johon moni muuten hyvä tarinankertoja kompastuu, vaikka ilman uskottavia henkilöitä ei lukija oikeasti välitä heidän kohtaloistaan. Effloresco on osoitus, ettei Krankkalalla ole tätä huolta.

Effloresco kaipaisi enemmän tilaa hengittää, mutta on hyvä esikoinen. Henna Krankkalan nimen laitan muistiin.

Sarah Ellertonin Inverloch on pitkään ollut verkossa julkaistavien fantasiasarjakuvien aatelia. Tarina on kulkenut sujuvasti eteenpäin ja se on käsikirjoitettu etukäteen , mikä ei ole mitenkään itsestään selvää verkko- tai muidenkaan sarjakuvien tapauksessa. Mysteerit, jotka Ellerton esittelee tarinan alkuvaiheessa, saavat ratkaisun Inverlochin lopussa selvästi suunnitellulla tavalla. Nyt Inverlochin ollessa lopussa (tätä kirjoittaessani saagasta puuttuu vain muutama jälkikirjoitussivu, joissa kerrotaan, mitä tarinan henkilöille tapahtui myöhemmin heidän elämässään) kykenee tarinan juonta todella arvostamaan, kun sen voi lukea yhdessä putkessa alusta loppuun. Ellerton on myös luonut mielenkiintoisen fantasiamaailman, jossa on monia uniikkeja piirteitä. Hän ei kovin usein rasita lukijaa selittämällä maailmansa kaikkia puolia yksityiskohtaisesta á la Tolkien, vaan turvautuu tähän vain poikkeustapauksissa. Mutta vaikka juoni on hienosti kudottu ja maailma hyvin mietitty, on Inverlochin suurin valtti kuitenkin sen taide.

Kuten yllä olevasta kuvastakin (ensimmäisen kappaleen kansikuva) näkee, osaa Ellerton oikeasti piirtää. Erityisesti värienkäyttö nostaa Inverlochin päätä korkeammalle verratessa muihin fantasiasarjakuviin. Hänen värimaailmastaan tulee enemmän mieleen bandes dessinées -perinne kuin verkkosarjakuvat. Inverloch oli kaunis katsoa, ja kun tarinakin kulki hyvin, niin mitä muuta voisi edes toivoa? Viisi tähteä?

Valitettavasti ei. Vaikka Inverloch onkin erittäin hyvä pitkän kaavan verkkosarjakuva (vastakohtana lyhyen kaavan verkkosarjis, jossa jokainen yksittäinen sivu toimii itsenäisenä osana), ovat henkilöhahmot sen heikkous. Inverlochin henkilöt eivät tunnu luontevilta. Päähenkilö Acheron on suhteellisen hyvin mietitty, mutta lopulta varsin yksiulotteinen. Aluksi voimakkaalta naispääosalta vaikuttanut henkilö muuttuukin huomattavasti vähemmän itsenäiseksi ja uskottavaksi tarinan edetessä. Muutkin henkilöt ovat ohuita - jokaisella tuntuu olevan yksi motivaatio, joka määrittelee heidän luonteensa kokonaisuudessaan. Ellington yrittää tehdä hahmoistaan monitahoisempia viittaamalla heidän menneisyytensä haamuihin, mikä on klassinen kirjoittajan virhe. Myrskyisä menneisyys ei tee hahmosta monipuolista, jos hänen toimintansa ja vuorosanansa ovat yksiulotteisia.

Lisäksi hahmojen tunteet tuntuvat heittelehtivän järjettömän nopeasti. Useamman kerran joku raivostuu yhtäkkiä jostain satunnaisesta asiasta aivan murhanhimoon saakka, vain rauhoittuakseen täysin heti seuraavalla sivulla. Tämä vaikuttaa idioottimaiselta. Heittelehtivä käytös ei saa henkilöitä vaikuttamaan kompleksisilta vaan lääkitystä kaipaavilta.

Inverloch ei siis ole täydellinen, mutta silti ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ellerton on aloittamassa kuun lopussa uutta sarjakuvaa: toivottavasti hän tekee kaiken yhtä hyvin kuin Inverlochin kanssa mutta panostaa enemmän henkilöittensä sielunmaisemiin.