Otaku-lehti on tehnyt kulttuuriteon ja aloittanut julkaisusarjan nimeltä Tobira. Tämän sarjan ideana on tarjota suomalaisille mangapiirtäjille mahdollisuus kertoa pitempiä tarinoita kuin mihin esim. Finnmanga-antologiat ovat antaneet mahdollisuuden. Tobiran ensimmäinen julkaisu on Henna Krankkalan Effloresco, jota ei valitettavasti ainakaan vielä myydä kaupoissa: siihen pääsee käsiksi vain tilaamalla sen Otakun verkkosivuilta. Sain Efflorescon tänään käsiini, ensilukeman jälkeiset mielikuvani alla.

Yllätyin siitä, että Effloresco oli painettu lehtikokoon eikä ns. tankouboniksi. Uskoisin, että pokkarikoko olisi itse asiassa tehnyt enemmän oikeutta piirrosjäljelle, sillä nyt sivut vaikuttavat liian suurilta. Tämä on varmasti osittain tottumiskysymys, mutta pienempi koko olisi karsinut viivoista horjuvuutta ja saanut layoutin vaikuttamaan tiiviimmältä. Tarina lähtee hyvin liikkeelle ja tiettyjä mysteereitä tulee välittömästi lukijan eteen. Myös taustatarina (kukkarutto) ja tapahtumapaikka (kukkakauppa) ovat mielenkiintoisia ja originaaleja. Piirrosjälki on hyvää ja rasterien käyttö toimivaa. Sivujen layoutit ovat pääasiassa oikein hyvin toimivia. Piirroksissa on ajoittain pientä haparointia, mutta ei mitään suurempaa.

Kuten sanoin, tarina alkaa hyvin ja Krankkala osaa kertoa myös kuvillaan. Valitettavasti puolenvälin jälkeen tarinan sujuva eteneminen katkeaa. Tekstin määrä lisääntyy valitettavan suureksi ja tärkeät kohdat ohitetaan yksittäisillä sivuilla tai jopa muutamilla ruuduilla. Mangan hienoimpia elementtejä on kuitenkin dekompressio - tärkeitä kohtauksia voi venyttää sivujen mittaiseksi, luoda kunnon alustus käännekohdalle ja maksimoida dramaattinen teho. Nyt Krankkala kiirehtii turhaan tarinansa loppuun.

Muita yksittäisiä valitusaiheita: tarinan vaihtaessa tapahtumapaikkaa tai -aikaa ei Krankkala tee tätä aina tarpeeksi selväksi kuvillaan. Siirtymäkuvien puutteen vuoksi muutaman kerran hämäännyin tapahtumapaikasta. Vaikka tällainen epäselvyys kestääkin vain puolen sekuntin ajan, irroittaa se silti lukijan tarinasta. Toinen valituksenaihe on puhekuplat. Krankkala käyttää tietokonetta tekstaukseen, missä ei ole mitään vikaa, mutta piirtää selvästi puhekuplat käsin, eikä kiinnitä tarpeeksi huomiota kuplien säännöllisyyteen. Etenkin huutokuplat näyttävät amatöörimäisiltä. Mikäli tekstaus olisi tehty käsin, eivät puhekuplat näyttäisi niin huonoilta, mutta tietokonetekstiin verrattuna ne vaikuttavat suorastaan horjuvilta.

Silti kaiken tämän parjauksen jälkeen en kadu ostostani hetkeäkään, sillä Krankkala hallitsee sen elementin, joka on tarinassa kuin tarinassa olennaisinta: henkilöiden kirjoittaminen. Efflorescon henkilöt tuntuvat eläviltä. Vaikka näin (suhteellisen) lyhyessä tarinassa ei henkilöiden sisälle pääse kovin syvälle, tuntuu heillä silti olevan useita persoonallisia piirteitä ja monimutkaisia motivaatioita toiminnalleen. Jokaisella henkilöllä on oma ääni. Tämä on ensiluokkaista. Juuri henkilökirjoittaminen on se kanto, johon moni muuten hyvä tarinankertoja kompastuu, vaikka ilman uskottavia henkilöitä ei lukija oikeasti välitä heidän kohtaloistaan. Effloresco on osoitus, ettei Krankkalalla ole tätä huolta.

Effloresco kaipaisi enemmän tilaa hengittää, mutta on hyvä esikoinen. Henna Krankkalan nimen laitan muistiin.