Sarah Ellertonin Inverloch on pitkään ollut verkossa julkaistavien fantasiasarjakuvien aatelia. Tarina on kulkenut sujuvasti eteenpäin ja se on käsikirjoitettu etukäteen , mikä ei ole mitenkään itsestään selvää verkko- tai muidenkaan sarjakuvien tapauksessa. Mysteerit, jotka Ellerton esittelee tarinan alkuvaiheessa, saavat ratkaisun Inverlochin lopussa selvästi suunnitellulla tavalla. Nyt Inverlochin ollessa lopussa (tätä kirjoittaessani saagasta puuttuu vain muutama jälkikirjoitussivu, joissa kerrotaan, mitä tarinan henkilöille tapahtui myöhemmin heidän elämässään) kykenee tarinan juonta todella arvostamaan, kun sen voi lukea yhdessä putkessa alusta loppuun. Ellerton on myös luonut mielenkiintoisen fantasiamaailman, jossa on monia uniikkeja piirteitä. Hän ei kovin usein rasita lukijaa selittämällä maailmansa kaikkia puolia yksityiskohtaisesta á la Tolkien, vaan turvautuu tähän vain poikkeustapauksissa. Mutta vaikka juoni on hienosti kudottu ja maailma hyvin mietitty, on Inverlochin suurin valtti kuitenkin sen taide.

Kuten yllä olevasta kuvastakin (ensimmäisen kappaleen kansikuva) näkee, osaa Ellerton oikeasti piirtää. Erityisesti värienkäyttö nostaa Inverlochin päätä korkeammalle verratessa muihin fantasiasarjakuviin. Hänen värimaailmastaan tulee enemmän mieleen bandes dessinées -perinne kuin verkkosarjakuvat. Inverloch oli kaunis katsoa, ja kun tarinakin kulki hyvin, niin mitä muuta voisi edes toivoa? Viisi tähteä?

Valitettavasti ei. Vaikka Inverloch onkin erittäin hyvä pitkän kaavan verkkosarjakuva (vastakohtana lyhyen kaavan verkkosarjis, jossa jokainen yksittäinen sivu toimii itsenäisenä osana), ovat henkilöhahmot sen heikkous. Inverlochin henkilöt eivät tunnu luontevilta. Päähenkilö Acheron on suhteellisen hyvin mietitty, mutta lopulta varsin yksiulotteinen. Aluksi voimakkaalta naispääosalta vaikuttanut henkilö muuttuukin huomattavasti vähemmän itsenäiseksi ja uskottavaksi tarinan edetessä. Muutkin henkilöt ovat ohuita - jokaisella tuntuu olevan yksi motivaatio, joka määrittelee heidän luonteensa kokonaisuudessaan. Ellington yrittää tehdä hahmoistaan monitahoisempia viittaamalla heidän menneisyytensä haamuihin, mikä on klassinen kirjoittajan virhe. Myrskyisä menneisyys ei tee hahmosta monipuolista, jos hänen toimintansa ja vuorosanansa ovat yksiulotteisia.

Lisäksi hahmojen tunteet tuntuvat heittelehtivän järjettömän nopeasti. Useamman kerran joku raivostuu yhtäkkiä jostain satunnaisesta asiasta aivan murhanhimoon saakka, vain rauhoittuakseen täysin heti seuraavalla sivulla. Tämä vaikuttaa idioottimaiselta. Heittelehtivä käytös ei saa henkilöitä vaikuttamaan kompleksisilta vaan lääkitystä kaipaavilta.

Inverloch ei siis ole täydellinen, mutta silti ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ellerton on aloittamassa kuun lopussa uutta sarjakuvaa: toivottavasti hän tekee kaiken yhtä hyvin kuin Inverlochin kanssa mutta panostaa enemmän henkilöittensä sielunmaisemiin.